Valtava intohimo juosta kilpaa 6-vuotiaasta alkaen. Huippuaika 16-vuotiaana. Maajoukkue. Valinta olympiapäiville Portugaliin. Taustalla fysioterapeutti, hieroja, liitto, tukijoita. Valmentajan tietämys ohjelmoinnista huippuluokkaa. Harjoitettavuus loputon.

Samalla.. Loukkaantumiste lista loputon. Keskeneräisten kausien lista pitkä. Vasta 19-vuotiaana sain lajiliitosta ohjeet hakeutua Suomen parhaiden ammattilaisten pakeille. Tämä aiheutti närää ympärilläni, ja ilman vahvaa tahtoa olisi varmasti ollut paljon negatiivisempi lähtökohta muuttaa harjoittelun suuntaa.

Päädyin eräänä arkiaamuna seitsemältä fysioterapeutti Jarmo Ahosen vastaanotolle. Muiden kalenterit olivat täynnä, mutta Jami venytti päiväänsä auttaakseen minua. Isä ajoi Tampereelta minut tapaamiseeen, josta alkoi 18 vuoden tiivis yhteistyö. Vuosien aikana opettelin kävelyn ja juoksun uudelleen.

Sain nauttia urheilusta hetkittäin, mutta olin löytänyt oikean suunnan urani kannalta liian myöhään. Tai ehkä minun olisi pitänyt jaksaa uskoa vielä neljän vuoden prosessin jälkeenkin ehjiin vuosiin. Yhteistyö Jamin kanssa jatkui urheilu-urani jälkeen valmennustiimeissä ja myöhemmin työsuhteena. Opiskeluaikoina tein reilut 500 tuntia ekstraharjoittelua hänen ohjauksessa.

Vaikuttavimmat asiat urheilijan kannalta Jamin opissa oli se, että aina löytyi keinoja. Omalla halulla ja tavoitteella oli väliä ja Jami etsi ratkaisuja. Tuolta ajalta tärkeimpänä oppina ammattiini sain sen, että vaikeudet ovat aina mahdollisuus ja, että uskon luominen tekee ihmiselle ihmeitä.

Toisaalta tuolloin heräsi ajatukset siitä miten riittävän aikainen puuttuminen, ammattitaitoinen valmennus ja tuki olisivatkaan voineet vaikuttaa uraani. Olin ollut erittäin aktiivinen lapsi, harrastin monia eri lajeja, tein huoltavat harjoitteet ja minulla oli tiimi ympärilläni. Silti.. loukkaantumisten lista oli loputon. Mikä siis meni vikaan? Siihen kysymykseen halusin löytää vastauksen. Jotta voisin tarjota useammalle nuorelle realistisen mahdollisuuden huippu-uraan.