Olimme, Hannan kanssa, tunteneet toisemme lapsesta asti. Jaoimme usein huoneen maajoukkuekilpailuissa. Ja joka kesä vietimme vähintään viikon Hannan kesämökillä. Hanna rakasti korkeushyppyä, ja minä rakastin juoksemista.
Myöhemmin olin jo lopettanut oman urheilu-urani, kun Hanna sai vakavan selkävamman laskeutuessaan patjalle yhdestä kilpailuhypystään. Tästä seurasi yli kuuden kuukauden pituinen tauko kaikista hypyistä ja kielto nostaa yli 30 kg painoa selän varaan. Sen hetkiset valmentajansa ehdottivat, että ehkä on aika jäädä eläkkeelle 27-vuotiaana. Hannalla oli vahva halu nauttia hypäämisestä vielä yhtenä kesänä, ja haaveena päästä MM-kisoihin.
Vaikkakin ilman aikaisempaa kokemusta korkeushypyn valmentamisesta, tuntui pahalta antaa hänen lopettaa uransa tuolla tavalla. Kahden viikon harkinnan jälkeen tarjouduin valmentamaan Hannaa unelmien saavuttamiseksi. Kuukautta myöhemmin Hanna vastasi myöntävästi.
Yksi ehto minulta: me molemmat laitamme kaiken likoon. Yksi häneltä: pidämme yhteistyön kevääseen asti salaisuutena päästäksemme harjoittelemaan rauhassa. Me molemmat sitouduimme ehtoihin, ja pidimme lupauksemme. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin Hanna kilpaili Berliinin MM-kisoissa valtava hymy kasvoillaan.